Olen inkerinsuomalainen Mirjami Salk. Olin 5-vuotias, kun jouduimme keskelle talvisotaa ja meidän piti paeta kodistamme. Kaikki suomalaiset meidän alueeltamme lähetettiin Siperiaan. Emme tienneet, mihin meitä vietiin. Siellä ei ollut rautatietä, vaan meitä vietiin hevosrattailla pitkiä matkoja. Olin nuorin neljästä sisaruksesta. Jouduimme elämään neljä vuotta Siperiassa sotavankeina. Äidiltäni ja vanhimmalta sisareltani otettiin passitkin pois. Vartijat vahtivat meitä kuin vankeja, ettemme karkaisi minnekään. Äitini tuli sinä aikana sairaaksikin ja hänet lähetettiin sairaalaan, emmekä tienneet, missä äitimme on. Jonkin ajan päästä äiti onneksi pääsi sairaalasta meidän luoksemme ja olimme onnellisia, että löysimme taas äitimme.
Aloitin Siperiassa koulun. En osannut ollenkaan venäjää. Kävin Siperiassa kaksi vuotta koulua venäjän kielellä. Yksi siskoistani, vanhin 16-vuotias Helena laitettiin metsätöihin talvella puita kaatamaan. Siellä oli vain tyttöjä ja pikkupoikia, koska 16-vuotiaat pojat laitettiin Suomen sotajoukkoihin. Monet lapset kuolivat Siperiassa, koska siellä ei ollut tarpeeksi ruokaa. Minäkin olin kuolemaisillani, olin 5-vuotias ja minulla oli hyvin korkea kuume. Muistan, että olin kuoleman rajamailla. Yhtäkkiä näin yläpuolellani lentävän valkoisen linnun. Katsoin ylöspäin, näin äitini ja sanoin hänelle: Äiti, katso valkoinen lintu lentää. Äitini tiesi silloin, että jaan eloon. Se oli varmasti enkeli, koska se olimme sisällä, eikä siellä lintuja ollut.
Lopulta kaksi vanhinta sisartani Helena ja Alina päättivät, että pakenemme Siperiasta pois. Pakomme onnistui, koska äitini oli onnistunut ottamaan Siperiaan vähän kultaa mukanaan. Pakenimme Eestiin asti. Myös Eesti on Venäjän vallan alla ja siellä oli kommunismin aika.
Opiskelin Eestissä hammaslääkäriksi, menin naimisiin ja minulle syntyi poikani Edvard. Asetuimme Kohtlajärvelle, joka sijaitsee Tallinnasta Narvaan päin.
Siskoni Alina oli tullut Eestissä uskoon, vaikka se oli siellä kiellettyä kommunismin aikana. Kommunismin aikana miliisit seurasivat kaikkien menoja ja siksi piti kulkea pimeässä, etteivät naapurit näe minne kukakin menee.
Yhtenä päivänä siskoni kutsui minua tulemaan kanssaan ystävänsä kotiin syntymäpäiväjuhliin. Hänen tuttavansa oli halvaantunut mies. Lähdimme miehen luokse bussilla. Mies oli halvaantunut, mutta hänen silmänsä olivat niin kirkkaat. Ihmettelin sitä, miten halvaantunut voi olla niin täynnä iloa, että hänen silmänsä loistavat. Silloin ajattelin omaa elämääni, kuinka minulla on kaikki hyvin, enkä silti ole tyytyväinen, vaan etsin aina jotain lisää.
Juhlimme halvaantuneen miehen syntymäpäivää ja pöydässä oli kakku. Ihmiset sanoivat, että nyt rukoilemme. Se oli minulle ensimmäinen kerta, että olin tilanteessa jossa rukoillaan. Minulle sanottiin, että nyt on sinun vuorosi rukoilla. Sanoin, etten ole koskaan rukoillut, enkä osaa rukoilla. Mies sanoi: Avaa vain suu ja Jumala sen täyttää. Ihmettelin sitä, että millä minun suuni täytetään. Kaikki juhlissa olevat odottivat, että alan rukoilemaan.
Ajattelin, että minäpäs kokeilen. Avasin suun, mutta suuta ei täytettykään, vaan silmäni! Silmäni alkoivat vuotaa, ja aloin itkeä tuntitolkulla. En tiennyt, miksi itken, enkä saanut itkuani loppumaan! Tietysti se oli syntiä, mitä kaduin, mutta ei sitä vielä silloin ymmärtänyt. Muut ihmiset menivät jo syömään ja minä van itkin koko päivän.
Illan tultua Alina-siskoni tuli ja sanoi, että nyt meidän pitää ehtiä viimeiseen bussiin. Lähdimme juoksemaan metsän läpi, että kerkeäisimme bussiin. Silloin yhtäkkiä jostain minun sisimmästäni nousi sellainen ilo, jota en ole koskaan kokenut! Juoksin ja nauroin yhtä aikaa. Minulla oli suu korviin asti ja nauroin jo kovaan ääneen. Bussissa ei saanut näyttää mitään tunteita ja yritin pidätellä nauruani. Niin valtava ilo oli sydämessä, etten osaa sitä kuvailla.
Siihen aikaan Tallinnan Olevisten kirkossa alkoi herätys, jossa rupesin käymään. Minä parannuin siinä herätyksessä. Jumala on parantanut minut monesta sairaudesta. Yksi niistä oli syöpä. Minut lähetettiin testeihin, jossa selvisi, että minun pitää mennä leikkaukseen pikaisesti. Halusin kuitenkin mennä Tallinnan herätykseen rukoiltavaksi ennen sitä. Minun puolestani rukoiltiin, mutta en tuntenut mitään.
Seuraavana aamuna menin lääkärille, jonka piti tehdä leikkaus. Hän teki vielä tarkistuksen ja sanoi, ettei löydä enää mitään syövän merkkejä. Sanoin, että miten se on mahdollista. Lääkäri vain sanoi, että “Ei ole mitään syöpää”. Jumala oli parantanut minut, vaikken tuntenut mitään! Menin vielä toiselle lääkärille testeihin ja hänkin todisti: “Ihmeellistä, mutta syöpää ei ole:” Olin parantunut!
En osannut vielä oikein kiittääkään, koska olin tullut vasta uskoon. Sitten Jumala teki elämässäni muitakin ihmeitä, kuten että paha migreenini parantui myös vähän ajan päästä, eikä minulla ole sen jälkeen ollut pientäkään päänsärkyä. Vasta uskoontultuani olin myös yhtenä iltana hyvin surullinen, kun läheinen ihminen oli loukannut minua ja olin hyvin surullinen. Sitten yhtäkkiä edessäni seisoikin Jeesus, pieni karitsa kädessään! Sain kuulla, että se pieni karitsa olenkin minä! Siinä hetkessä unohdin, että miksi oikein itken, sitten rupesin nauramaan ja iloitsemaan.
Rukoilin 19-vuotta mieheni uskoontulon puolesta. Jumala kutsui häntä ja hän näki lopulta unen, että oli kuolemassa, mutta seisoikin itse hautansa äärellä. Herättyään hän rupesi kyselemään minulta, mitä tämä uni merkitsee. Kerroin evankeliumin hänelle ja sain rukoilla hänen kanssaan pelastusrukouksen. Tämä tapahtui vain vähän aikaa ennen hänen kuolemaansa, missä hänet löydettiin kuolleena polvillaan.
Sen jälkeen olimme neljä vuotta poikani kanssa kahden kesken Eestissä, joka oli vieläkin kommunistinen. Aloimme kuulla ystäviltämme siitä, että he ovat tekemässä hakemuksia päästäkseen Amerikkaan. Presidentti Ronald Reagan kutsui kaikkia vainottuja kristityttyjä Venäjältä Amerikkaan. Eestin pienet alueet kuuluivat Venäjälle. Teimme hakemukset, meidän hyväksyttiin ja pääsimme muuttamaan vuonna 1989 Michiganiin. Siellä oli paljon suomalaisia ja saimme alkaa käydä siellä kirkossa ja saimme ystäviä. Jumala alkoi johdattaa meitä, asuimme siellä 9-vuotta ja sain hyvän työn. Aloin tehdä tekohampaita, koska olen ammatiltani hammaslääkäri. Minulle annettiin käyttööni suomalainen tulkki, koska en osannut ollenkaan englantia ja siten opin nopeasti uuden työn.
Sitten muutimme Denveriin. Siellä oli Eestistä tuttuja seurakuntalaisia. Jumala johdatti minua sielläkin ihmeellisesti. Denverissä Jumala alkoi puhumaan, että haluaa johdattaa minut toiseen paikkaan. Olin tottunut muuttamaan yhdestä kaupunginosasta toiseen. Kysyin, että mihin Herra? Hän sanoi, Floridaan!
Sanoin Herralle: “Floridaan, niin pitkän matkan päähän, miten sinne pääsen, en tunne sieltä ketään!” Sitten muistin, että yksi eestiläinen ystäväni asuu Orlandossa. Sanoin, että Herra voinko asettua Orlandoon? Pyhä Henki sanoi: “Ei, vaan lähdet West Palm Beachiin ja sieltä suomalaiseen seurakuntaan. “
Minä otin paperia ja kynän ja kirjoitin siihen: WEST PALM BEACH. Kuulin ensimmäistä kertaa tämän nimisen paikkakunnan nimen! Kysyin Herralta, että kuka minua sitten vie sinne? Herra sanoi: Edvard-poikasi vie. Sanoin, että “Selvä, täytyy lähteä ja totella.” Niinpä matkustimme neljä päivää tänne Denveristä asti.
Olen asunut nyt 10 vuotta täällä Floridassa ja rukoillut herätystä suomalaisväestön keskuuteen tällä alueella. Uskon, että saamme tehdä työtä suomalaisten kanssa täällä Floridassa ja kutsua heitä seurakuntaan ja Jeesuksen luokse. Jatkan rukousta ja evankeliointia ja haluan rohkaista kaikkia muitakin tekemään niin!
